Kuinka opetella hyväksi häviäjäksi maailmassa, jossa voittaminen ratkaisee?

Siinäpä vasta kysymys, johon minun tulisi löytää ratkaisu itseni kannalta, sillä olen surkea häviäjä.  

Elämme yhteiskunnassa, jossa voittaminen ratkaisee. Mitä parempi urheilija olet, mitä suurempia kilpailuja voitat, sitä menestyneempi olet ja sitä enemmän mm. sponsorit ovat kiinnostuneita sinusta. Mikäli voitat työhaastattelussa muut kanssasisaresi, saat palkinnoksi tavoittelemasi työpaikan. Mitä paremmin pärjäät koulussa, saat paremmat arvosanat, sitä paremmat mahdollisuudet sinulla on päästä juuri sinne jatko-opiskelupaikkaan, minne haluat. Kotona kympeistä satelee ylpeyttä ja ihailua, vastaanotto ei ole sama kun koepaperissa komeilee vitonen. Koen siis, että yhteiskunnassa, jossa elämme, on voittaminen erittäin tärkeää, jotta pääsee sinne minne haluaa. 

Kävimme poikaystäväni kanssa lenkillä yhtenä päivänä. Hänen juoksunopeutensa on minua kovempi ja hänellä on minua parempi kunto. Oli siis selvää, että jäin jälkeen. Emme ole ennen käyneet yhdessä juoksemassa pitkää lenkkiä, joten tämä oli ensimmäinen laatuaan.  Hänen juostessa edessäni yhä kauemmaksi ja kauemmaksi minusta, iski minuun mielettömän musertava tunne, tai pikemminkin tunteiden ryöppy. Kuinka vihaiseksi, surulliseksi ja mitättömäksi tuo tunneryöppy minut teki!

Mieleni päätti heittää päälleni aivan mielettömän kasan ei niin kivoja tunteita, sillä olin hitaampi ja huonokuntoisempi juoksija. Olisi tehnyt mieli alkaa itkemään, polkemaan jalkaa ja olemaan vihainen ja kiukkuinen poikaystävälleni. Tässä vaiheessa en meinaan ihan ymmärtänyt, mistä oli kyse. Tunteiden purkauksen sijaan pysähdyin ja jäin kuuntelemaan näitä tunteita: mitä tunteita minussa oikein heräsi, mitä ne tunteet halusivat minulle viestittää ja mikä oli koko homman ydin. Ja silloin se iski: minä en kestä häviämistä. Ja siis mehän emme edes kilpailleet, kyse ei ollut mistään muusta kuin hyvän olon lenkistä.

Life Coach Emilia Karjalainen

Minun piti mennä hetkeksi viereisen järven rantaan hengittelemään ja tutkailemaan, mitä kaikkea mieleni syövereistä oikein nousee. Rannassa kuuntelin tunteitani lisää ja tutkailin häviämisen tunnettani ja mistä se oikein tulee. Miksi se on niin musertava, kun eihän voittaminen ole omassa arvomaailmassani minkäänlainen arvo. Opettajana työskennellessäni inhosin arvioida oppilaiden kokeita tai antaa arvosanoja todistuksiin, sillä eivät ne kertoneet niistä mielettömän lahjakkaista lapsista yhtään mitään! Ei niistä näkynyt se kova työ, jolla nämä sisukkaat oppilaat jaksoivat opiskella välillä erittäin haastaviakin asioita. Ei näkynyt ne käytetyt tunnit ja vuodatetut kyyneleet. Ei niistä näkynyt se hyväsydämisyys, jolla he pitivät huolen toisistaan ja kannustivat ja rohkaisivat toisiaan. Ei niistä näkynyt se, kuinka kärsivällisesti he opettivat toisilleen jalkapallon saloja tai kuinka paljon he arvostivat yhteisiä hetkiämme. Eikä se, kuinka he tulivat halaamaan tavatessamme aamulla koulunpihalla. Ei se mieletön luovuus ja lahjakkuus, mikä jokaisessa heissä asui, se ainutlaatuisuus. 

Mutta siinä minä olin kyyneleet silmissä, vihaisena, musertuneena ja epäonnistuneena. Onneksi uskalsin pysähtyä näiden tunteiden ääreen ja kaikista tärkeimpänä: onneksi uskalsin ja pystyin myöntämään itselleni oman vajaavuuteni ja heikkouteni. Sen inhimillisen ihmisen itsessäni. Sillä vain näin tehdessäni, pystyn asiaa työstämään.

Järven ääreltä ei auttanut muuta kuin kiiruhtaa kotiin kertomaan murulle, että mitä lenkillä juuri tapahtui. Onneksi on olkapää, jota vasten saan itkeä tunteitani ja omaa oloani. Nöyränä kerroin oivallukseni ja heikkouteni, epätäydellisyyteni. Poikaystävällenihän tämä tieto ei ollut mitään uutta, hän on kyllä tämän ominaisuuden minussa huomannut meidän yhteisien vuosien aikana, mutta itse en ollut sitä aikaisemmin suostunut ja pystynyt itsessäni näkemään. Tai ehkä uskaltanut, en ehkä ollut vielä tarpeeksi vahva, rohkea ja valmis.  

Tunteiden hallinta Häviämisen taito

Jäin pohtimaan, mistä tämä häviämisen sietämättömyys on minulle tullut. Uskon, että se tulee pelostani, että en kelpaa ja minua ei hyväksytä tällaisena kuin olen. Että riitän vain, jos olen paras. Mistä tämä pelko tai pikemminkin uskomus, sitten taas juontaa juurensa. Näen, että uskomukseni tulee yhteiskunnastamme: kotoa, koulusta ja ympäröivästä maailmasta. Tämä ympäröivä maailma on luonut ja muokannut uskomustani minusta, milloin minä kelpaan ja riitän. 

Tämä on siis taas yksi kipeä kasvun paikka, joka vie hirmuisesti eteenpäin. On silmiä avaavaa ja omaa oloa helpottavaa huomata omia pelkojaan ja uskomuksiaan ja lähteä tutustumaan niihin tarkemmin, työstämään niitä itseä enemmän palvelevaan suuntaan. Onnekseni minulla on käytössä työkaluja, joilla pystyn näitä jarruttavia uskomuksia työstämään. 

Mikä sitten olisi uskomus, jolla haluaisin tämän vanhan minua jarruttavan uskomukseni korvata? Haluaisin uuden uskomuksen olevan positiivinen ja energiaa tuova, semmoinen joka kohtaisi arvoni. Oikeastaan, asiaa pohdittua, haluaisin muuttaa koko voittamis-ajattelun! Ymmärrän kilpailun urheilussa ja muissa kilpalajeissa, mutta ettäkö arjessa? Ehkä voisin lempeästi opetella siis eroon vertailusta ja kilpailuhenkisyydestä ihan kaikkialla. Koska oikeasti ainoa millä on minun elämässäni merkitystä, on oma kasvuni. Että olen kasvanut hiukan enemmän tänään, kuin mitä olin eilen. Oli se kasvaminen sitten henkistä tai fyysistä, ajattelun haastamista tai lihasten voimistamista. Ja työnhaussa, en kai minä häviäjä ole? Koska etsin tällä hetkellä unelmieni työtä, kyseinen paikka ei vain ollut se THE työpaikka, vaikka työpaikkailmoituksen perusteella niin olinkin ajatellut. 

Tunteiden hallinta Häviämisen taito

Ehkä otsikon kysymyksen vastaus onkin siis tunteiden äärelle pysähtyminen, lempeys ja kaikkien tunteiden hyväksyminen. Sen ymmärtäminen ja hyväksyminen, että on vain inhimillinen ihminen <3 Ymmärrys omista tunteista ja uskomuksista, omien uskomuksien lempeä kyseenalaistaminen ja uudelleen luominen. Vai mitä mieltä te olette? Onko teillä vinkkejä miten opetella hyväksi häviäjäksi?

Rakkaudella, 

Emilia