Inhimillinen elämä on pehmoilua!

Inhimillinen elämä ja lempeys itseä kohtaan tarkoittaa käytännössä sitä, että nyhvöttää sohvan nurkassa, katsoo telkkaria ja ei saa mitään aikaiseksi. Elämä vain lipuu ohi. Jep, näin minä uskoin vuosia! 

Tavattua poikaystäväni, hän kauhisteli vauhtiani ja vaativuuttani. Mikään, mitä tein, ei riittänyt itselleni. Tein töitä useammassa paikassa, suoritin AMK opintoja erittäin nopeassa tahdissa ja samaan aikaan vielä viimeistelin opinnäytetyötäni, kodin piti aina olla siisti kaappeja myöten. Ja silti koin, että en riittänyt, elämä lipuu ohi, en saavuta hienoja asioita, en saa yhtään mitään aikaiseksi. Sohvalla istuminen ja leffan katsominen oli täysi mahdottomuus. Sehän olisi vain ajanhukkaa!

Inhimillisemmän elämän puolesta!

Aloitin LCF Life Coach opintoni maaliskuussa 2016. Vuoden teemaksi minulle nousi itselleni heti armollisuus, kiitos poikaystäväni kauhistuleiden ja varovaisten ehdotteluiden hiukan löysemmästä tahdista. Ja erityisesti vakuutteluiden, että minä riitän, minä kelpaan. Rupesin tunnistamaan omaa vaativuuttani itseäni kohtaan enemmän ja enemmän ja vihdoin tajuamaan, että minulle itselleni ei tosissaan mikään riitä. Ja jos jokin, se on rankkaa. Armollisuuteen, lempeyteen ja inhimillisyyteen opettelu, sekä vanhoista uskomuksista luopuminen sai alkaa. Kerta toisensa jälkeen muistuttelin itseäni tuosta armollisuudesta ja inhimillisyydestä, yritin oppia pois liiasta vaativuudesta ja vanhoista uskomuksista. Ja tätäkin tietenkin sillein armollisesti, ei laisinkaan kaikkihetimullenyt-tyyppisesti ;) 

Mitä tämä inhimillinen elämä sitten kohdallani oikeasti arkisesti tarkoittaa, näin melkein kolmen vuoden harjoittelun jälkeen? Koska hienoja sanoja ja lauseitahan on helppo lausua, eri asia on sitten arki ja käytäntö. Valmennuksen ideana on viedä näitä hienoja oivalluksia arkeen saakka ja sitä olen itsekin todenteolla joutunut harjoittelemaan. Tässä muutamia arjen huomioita:

-Maalasimme poikaystäväni kanssa asuntomme seiniä ja projekti kesti useamman päivän. Yleensä olen sellainen, että kaikki pitää tehdä heti, tavarat saada paikoilleen, vaikka siinä menisi puoli yötä ja aamulla olisi aikainen herätys. Ihan vaan "koska kaiken pitää olla täydellistä, siisti koti on ihana ja niin se nyt vaan kunnon kansalaisilla on". Mutta minäpä repäisin oikein kunnolla ja menin useampana iltana ajoissa nukkumaan, vaikka koti oli vielä aivan sekaisin! Ei ollut siistiä kotia viikkoon projektin päättymisen jälkeen, mutta oli useampi hyvin nukuttu yö, onnellisempi ja pirteämpi mieli sekä paremmin voiva parisuhde.

-Vietimme tupareita uudessa kodissamme. Vieraita oli tulossa ensin sukulaisten muodossa ja myöhemmin vielä talo täyteen ystäviä. Tämmöisten kutsujen kohdalla olen todellinen perfektionisti! Asunto pitää olla puhdas ja siisti, astiat kauniisti aseteltu ja tarjoilut viimeisenpäälle koristeltu. Ja kaikki tietenkin valmista ennen kuin vieraat saapuvat. Nämä tuparit oli erilaiset: olin paljon rennompi, tein asioita rauhassa. Valmistelin tarjoiluja vielä kun vieraat saapuivat, tarjoiluiden koristelut jäivät puolitiehen, pöytäliina ja servetit eivät sopineet täydellisesti yhteen. Kahvikin pääsi välissä loppumaan ja vieraat joutuivat olemaan hetken aikaan kahvikupit tyhjänä, ennen kuin uusi satsi saatiin valmiiksi. Mutta arvata saattaa: minulla ei ollut stressiä, ei kiirettä, pinna ei ollut kireänä, ruoska jolla itseäni olen aikaisemmin ruoskinut oli tällä kertaa poissa. Minä nautin vieraiden kanssa seurustelusta! Istuin alas, kuuntelin ja olin läsnä. Ja kaikista hurjinta vieraat eivät varmasti edes tajunneet näitä "epäkohtia" kattauksessa.

-Tavattuamme poikaystäväni kanssa, en tosiaan pystynyt katsomaan leffaa tai lukemaan kirjaa huvinvuoksi. Tyhjinä hetkinä lähdin aina joko lenkille, siivosin, opiskelin, mitä vain. Usein päiväni tosin olivat tarkkaan aikataulutettuja aamusta iltaan, eikä tämmöisiä tyhjiä hetkiä ollut. Minua oikein ahdisti päivät, jos kalenterissa oli täysin tyhjää! En oikeastaan koskaan istahtanut alas, hengittänyt, ollut vain. Tai jos näin tein, en nauttinut siitä. Takaraivossa oli miljoona ja yksi asiaa, mitä olisi hyödyllisempöää tehdä siinä hetkessä. Nykyään rakastan viettää silloin tällöin päiviä tai jopa kokonaisia viikonloppuja ilman minkäänlaista aikataulua, rentoutua ja olla vaan. Käydä pitkällä rauhallisella kävelyllä, jota ei urheiluksi voi kutsua. Lämmittää saunan, tehdä hyvää ruokaa, käpertyä sohvalle murun kainaloon katsomaan leffaa tai lukemaan kirjaa. Ja kaikkea tätä oikeasti nauttien, hetkessä eläen. Mielessä ei pyöri to do-listat tai ahdistus, kun mitään ei saa aikaiseksi. 

-En enää viikkaa alushousujani. Jep. Tämän opetin poikaystävälleni kun muutimme yhteen: minun alushousuni viikataan ja laitetaan värijärjestykseen. Pinnaa todellakin kiristi ne muutamat kerrat, kun muruni oli laittanut puhtaat pyykit kaappiin, mutta ei vielä tiennyt, mikä oli se ainoa oikea tapa ne sinne laittaa ;) Koska siis elämän piti olla täydellisessä järjestyksessä, ei itseään saanut päästää helpolla! Sitäpaitsi, kaikki menestyneet ihmiset varmasti viikkaavat myös ne alusvaatteet, heillä on kaikki kotrollissa. Nykyään alusvaatteeni ovat niille kuuluvissa koreissa, mutta ei viikattuna. Sullassa sovussa sekaisin, meikäläisen pinna huomattavasti löysemmällä ja poikaystävän stressikäyrät hiukan alempana.

Inhimillisemmän elämän puolesta!

Mikään mestari en tässä asiassa toki vielä ole, mutta erittäin hyvään suuntaan menossa. Erityisesti huomaan sen juuri näinä päivinä, kun kaikki ei mene niin kuin olen suunnitellut tai en kerkeä tekemään kaikkea, mitä olin ajatellut. Tänään olen tehnyt täyden päivän töitä, tehtävälistalla olisi vielä tämän tekstin julkaisun jälkeen laittaa sähköpostia liittyen valmennuksiin, hoitaa taloyhtiön hallituksen asioita, leipoa pari kakkua, koristella niistä toinen ja valmistaa siihen kastike, laittautua valmiiksi ja lähteä tapaamaan ystäviä. Lisäksi olisin halunnut keretä tekemään pienen treenin ja laittaa jouluvaloja esille. Kaikkea en millään pysty tekemään, ellen taas näkisi ystäviä kiireellä vain pienen hetkisen ja venyttäisi päivää myöhään yöhön, joka kostautuisi heti huomenna kellon soidessa. Teen siis edelleen paljon ja olen aktiivinen, uskomukseni armollisuuteen ja inhimillisyyteen liittyen oli väärä. Laiskaa sohvaperunaa ei minusta tullut armollisuuden ja inhimillisyyden opettelun myötä, mutta ehkä vähän mukavampi persoona.  

Luettuani kirjoittamani esimerkit läpi, en voi olla ajattelematta täydellisyydentavoittelun luomaa paradoksia: kun olen päästänyt irti täydellisyyden tavoitteluissa ja ottanut tilalle armollisuutta ja inhimillisyyttä, on elämä itse asiassa ollutkin yhtäkkiä paljon täyteläisempää, olen saanut itselleni merkityksellisiä asioita aikaan, ollut onnellisempi. Koska mikä onkaan sen parempaa kun kiireettömästi vietetty aika ystävien ja rakkaiden kanssa, etenkin kun pinnaa ei kiristä ja päässä pyöri tekemättömät tehtävät!

Inhimillisemmän elämän puolesta!

Tunnistatko sinä itsessäsi vaativuuden ja kovuuden uskomuksia? Olisiko sinun elämässäsi tilaa inhimillisyydelle, lempeydelle ja armollisuudelle? Muistetaan olla armollisia itsellemme myös silloin, kun se kova ja luja vaativuus, sekä täydellisyyden tavoittelu ottaa meistä vallan: ei se haittaa, mutta nyt on hyvä hetki hengitellä, rauhoittua hetkeksi. 

Ihanaa perjantaita,

Emilia