Minun tarinani

 

Emilia Karjalainen HäppyHöyhen Life Coach

Minä olen aina ollut iloinen ja aurinkoinen tyttö. Olen nauranut paljon ja ollut onnellinen, hyvä koulussa ja harrastanut paljon erilaisia lajeja. Minulla on aina ollut minun mielestäni hyvä perhe ja suku, mieletön tukiverkosto ympärillä.

Yläasteella luokan tytöt kiusasivat minua, mutta ajattelin asian johtuvan vain siitä, että minulla on jotain, mitä heillä ei ole. Että oikeasti minussa ei ole mitään vikaa tai puutteita, he vain ovat minulle kateellisia jostakin. En koe, että tuo aika olisi aiheuttanut mitään suuria haavoja itseeni, mutta ei se toki mitenkään vahvistanut itseluottamustani ja varmuutta omasta itsestäni. Yläasteenkin olin ainakin omasta mielestäni se iloinen ja positiivinen, vaikka pinnan alla olikin pahaa oloa. Yläasteella menin kuraattorin kanssa juttelemaan, koska tämä paha olo kupli sisälläni ja muistan kuinka ensimmäisen tapaamisen vain itkin. En kauheasti puhunut, itkin vain. Minulla oli paikka missä itkeä! Olin niin vahvasti ottanut itselleni sen positiivisen, iloisen ja pärjäävän roolin, että luulin ettei muulle ole tilaa. Voi kuinka väärässä tuo nuori Emilia olikaan <3

Kasvukipuja oli pitkin matkaa myös myöhemmin, mutta pääsääntöisesti kaikki oli hyvin. Ja ulospäin olin aurinkoinen, iloinen ja onnellinen. Välillä ihmettelin, kun sisällä oli joitakin möykkyjä, mutta en niistä oikein ymmärtänyt, joten painoin ne vain pois ja taas naurettiin ja nautittiin elämästä. Elin elämääni niin hyvin ja onnellisesti kuin osasin, kuunnellen itseäni niin hyvin kun vain osasin. 

25-vuotiaana nämä möykyt kuitenkin rupesivat vahvemmin nostamaan päätään ja yhä edelleen ihmettelin, mitä ne oikein olivat, mistä ne tuli ja mitä ihmettä niille pitäisi tehdä. Tässä vaiheessa ei auttanut enää niiden alas painaminen, vaikka sitäkin hetken aikaa yritin. Koska eiväthän nämä möykyt mitään kivoja kavereita ollut, jotka olisivat saaneet nauramaan! Mutta siitä lähti omaan itseen tutustuminen ja kasvaminen <3

Minun kasvun suuria kulmakivia on tähän mennessä ollut muutamia. Yksi niistä on rakas puolisoni. Samoihin aikoihin, kun möykyt rupesivat tulemaan enemmän pintaan, tapasin myös tämän kyseisen herrasmiehen, joka on ollut minulle mieletön opettaja, tukija, kärsivällinen ja lempeä kanssakulkija. En voi kylliksi häntä kiittää, enkä varmasti myöskään osoittaa hänen osuuttaan tähän kauniiseen kasvuun. 

Toinen merkittävä kulmakivi oli Valmentamon löytäminen ja erityisesti LCF Life Coachiksi opiskelu. Opiskeluvuosi oli mieletön! Rankka, erittäin opettavainen ja silmiä avaava. Mutta kyseinen koulutus oli vasta tämän matkan alku, jota nyt saan kaikessa rauhassa taivaltaa. 

Olen päässyt näihin möykkyihin, joita myös tunteiksi kutsutaan, tutustumaan ja olemaan ystävä niiden kanssa. Olen päässyt tiputtamaan turhat möykyt pois, oppinut niiltä paljon ja saanut lisää tilaa ja valoa sisimpääni.  Sisimmässäni minulla on enemmän rauhaa, lempeyttä ja onnea. Ulospäin näkyvä Emilia ei ole enää niin pahassa ristiriidassa sisimmän kanssa, mikä tarkoittaa sitä, että itkut itketään silloin kun itkettää ja vitseille, jotka koen loukkaaviksi, en enää naura hyväksynnän tulemisen toivossa. Se ainainen iloinen, aurinkoinen ja positiivinen rooli on riisuttu niin hyvin kuin tässä hetkessä osaan ja uskallan, tilalla on enemmän sitä aitoa Emiliaa kaikkine väreineen. Toki iloisuus, aurinkoisuus ja positiivisuus kuvaavat sanoina minua edelleen, mutta ihaninta on se, että nyt nämä kumpuavat aidosti minusta sisältäni, eikä suojakuorestani! 

En edelleenkään ole maalissa, enkä ikinä tule olemaankaan. Mutta koen olevani erittäin paljon lähempänä sitä kuin kolme vuotta sitten! Tätä hyvin alkanutta matkaa on ihana jatkaa, vaikka se välillä onkin kasvukipujen täyttämää ja kaikkea muuta kuin ruusuilla tanssimista. Mutta tämä matka on kaiken se arvoista, lupaan sen. 

Jos sinua kiinnostaa minun polkuni myös ammatillisesti, käy tutustumassa LinkedIn profiiliini: https://www.linkedin.com/in/karjalainenemilia/